Minustako äiti?

Minusta ei pitänyt tulla äitiä. Ikinä. Olin vannonut teininä, etten koskaan tulisi synnyttämään. Se oli mielestäni jotakin sairaalloista, brutaalia, alien touhua. Siis mahdotonta – minulle. En muutenkaan ollut kovin lapsirakas. En minä tiennyt miten olla lasten kanssa. Ajattelin, etten minä osaisi olla äiti. Siihen tarvittiin joku supergeeni jota minulla ei ollut. Kaiken lisäksi tuntui lähes mahdottomalta uskoa, että joku pieni ihminen, kutsuisi minua äidikseen.

Mieheni halusi lapsia. Hän ei koskaan painostanut minua asian suhteen, mutta mainitsi haaveestaan silloin tällöin sanoen: ”eikö olisi kiva jos… hänellä olisi varmasti sinun silmäsi… olisihan se nyt aika ihanaa jos…”. Olimme olleet jo kolmatta vuotta naimisissa ja aloin huolestua, koska minulla ei edelleenkään ollut vauvakuumetta. En halunnut olla esteenä mieheni unelmalle saada lapsia, mutta en myöskään halunnut tehdä lasta vain jonkun toisen takia - halusin haluta sitä itsekin. Se olisi oikein miestäni ja myös lastani kohtaan.

Myöhemmin näin todella todellisen unen pienestä kiharatukkaisesta tytöstä jota kohtaan tunsin sellaista rakkautta, mitä on vaikea kuvailla. Olisin tehnyt mitä vain tuon pienen ihmisen puolesta. Unen jälkeen ymmärsin miksi nainen on valmis kantamaan lasta mahassaan 9 kuukautta ja kestämään sen kaiken mitä raskaus, synnytys, valvomiset ja kaikki muu hänelle maksaa. Se oli se rakkaus. Se olisi se voima, jolla kaikesta selvittäisiin. Kysyin itseltäni: ”miettisitkö joskus vanhempana miltäköhän minun lapseni näyttäisi nyt, miltä se kuulostaisi ja miltä tuntuisi syleillä häntä? Katuisitko, ettet halunnut häntä vain sen takia, että pelkäsit sen tuomia haasteita?”

Päätin olla rohkea ja hyppäsin kohti pelkojani, sillä vastaukseni kysymyksiini oli ”kyllä”. Ja onneksi uskalsin. Matka äidiksi on ollut haastava, mutta se kaikki on ollut sen arvoista - ihan oikeasti. Minulla on maailman ihanin ja kaunein keiju-tyttö! Olen etuoikeutettu saadessani olla hänen lökäpöksyinen tötterötukkainen äitinsä.

Jatkuu pian synnytyskertomuksella!

------------------------------------------------------------------------------------------------

I was not supposed to be a mum. Ever. When I was a teenager I swore, that I would never give birth. In my opinion it was something very sick, brutal, alien like kind of thing. Impossible - for me. Moreover I wasn´t a very "I love kids type of  person". I didn´t know how to be with children. I thought that I´m not able to be a mum. There has to be some supergene, that I  just don´t have. Besides it felt almost impossible to believe, that some little human would call me mum.
 

My husband wanted to have children. He never put pressure on me though, but mentioned once in a while about his longing saying: "wouldn´t it be nice if... she would surely have your eyes... wouldn´t it be quite lovely if...". We had been married for three years when I started to get worried, because I still didn´t have any "baby fever". I didn´t want to be a hinder for my husband´s dream to have a child, but I also didn´t want to have a child just for someone else´s sake - I wanted to want it myself. That would be right by my husband and also for the child.
 

Later I saw a very real and vivid dream about a little girl with brown, curly hair and I felt such love towards her, that is hard to describe. I would do anything for that little girl. After that dream I understood, why the woman is ready to carry the baby in her womb for nine months and to cope with the whole pregnancy, giving birth, staying awake at night and everything else it costs her. It was the love. That would be the power to carry through everything. I asked myself: "When you´ll be much older, would you think what would my child look like now, what would she or he sound like and what would it feel like to hold her or him in my arms? Would you regret, that you didn´t want her or him only because you were too afraid of the challenges that it would bring?"
 

I decided to be brave and jump towards my fears, cause´ the answer to my questions was "yes"! And happily I did have the courage. The journey to motherhood has been challenging, but it has all been worth it - for real. I have the most wonderful and beautiful fairy-girl! I´m privileged to be her mum with bagging trousers and my bun hairdo.
 

To be continued with the story of my labour!