Herkullinen ja helppo omenapiirakka!

Perus omenapiirakka sopii ihanasti syksyyn ja toimii aina. Ainakin tällä reseptillä maistuu niiiin hyvältä! Resepti oli alunperin raparperi-mansikkapiirakka (joka myös on erittäin hyvää) vehnäjauhoilla, normaalilla sokerilla ja maidolla, mutta nyt tein sen omenoilla, gluteenittomana, steviasokerilla makeutettuna ja nesteytykseen laitoin maidon tilalle appelsiinimehua.

Ainekset

• 175 g margariinia
• 1,5 dl sokeria ( noin 1dl steviaa)
• 3 dl jauhoja (gluteenittomaan esim. sunnuntai)
• 1 kananmuna
• 0,75 dl maitoa (itse laitoin tropicana appelsiinimehua, antaa hyvän maun)
• 1 tl leivinjauhetta
• 1 tl vaniljasokeria
• 2 pientä omenaa
• Vajaa tl kanelia 

Sulata rasva ja sekoita kulhossa sokerin kanssa. Lisää jauhot (ei vielä leivinjauhetta). Lisää jauhoja hiljalleen, ettei taikinasta tulisi liian kuivaa tässä vaiheessa.

Ota sivuun noin kahvikupillinen taikinaa; se ripotellaan valmiin piirakan päälle. Lisää nyt taikinakulhoon muna, maito/mehu, leivinjauhe ja vaniljasokeri. Sekoita taikina tasaiseksi. Taikina saa olla tässä vaiheessa valuvaa, eli ei pysy vuoan reunoilla, muttei myöskään liian velliä.

Kaada taikina voideltuun piirakkavuokaan ja ripottele päälle pilkotut omenat.

Paista piirakka 200 C asteessa n. 20-30 min (uuneissa on eroja). Ripottele päälle ohut kerros kanelia.

Piirakka on parasta tarjoiltuna lyhyen vetäytymisen jälkeen (päällinen on silloin ihanan rapea) vaniljakastikkeen tai vaniljajäätelön kanssa.

A basic applepie fit´s wonderfully to the autumn season and it always works. At least with this recipe it really tastes sooo good! The recipe was originally a rhubarb-strawberrypie (wich is also very good) with wheat flour, white sugar and milk, but now I did it with apples and gluten-free flours, sweetened with stevia-sugar and instead of milk I used orangejuice.

Ingredients

175 g butter
1,5 dl sugar (about 1dl stevia)
3 dl flours
1 egg
0,75 dl milk or juice
1tea spoon baking powder
1 tea spoon vanilla sugar
2 small apples
Pinch of cinnamon

Melt the butter and mix it with the sugar. Add the flours (not the the baking powder). Add the flours slowly, so that the batter doesn´t get too dry at this point.

Take aside about  a coffecup from the batter, that will be used for the crust on the top of the pie. Add the egg, milk/juice, baking powder and vanilla sugar. Mix it thoroughly. The batter should be a bit runny at this point, so that it doesn´t stick on the sides of the cake tin, but still not too gruel.

Pour down the batter into the cake tin and sprinkle the apples on top of it.

Bake the pie on 200 C degrees for about 20-30 minutes (may differ between ovens). After that, sprinkle lighly with cinnamon on top.

The pie tastes best when it´s still warm and a bit crispy, with vanilla sauce or vanilla ice cream.

Kaunis, hurja synnytys

Olin orientoitunut siihen, että synnytykseni käynnistyisi luonnollisesti, mutta ollessani viikolla 40, tyllerö ei edelleenkään halunnut syntyä useista harjoitussupistuksista (jopa suhteellisen napakoistakin) huolimatta. Minua suututti ja turhautti. Vauvelin potkut sattuivat hurjasti, nukkumisesta ei meenannut tulla mitään ja ahdisti. ”Miksei se jo synny?! Sehän kasvaa kohta ihan hullun isoksi ja ratkean kappaleiksi!” Toisaalta en halunnut synnyttää, mutta pahinta oli pitkä odotus joka nosti pintaan pelkojani. Tällaiselle herkälle ja erittäin mielikuvitusrikkaalle yli pohtijalle pitkälle mennyt raskaus oli kaikkea muuta kun hyvä juttu...  

Tulin lopulta siihen tulokseen, että se ei synny koskaan. Vanhempani hehkuttivat että: ”ajattele kuinka ihanaa, kohta sulla on vauva sylissä!”. Minä en uskonut sitä. Olin varma, että tämä tyyppi jää mahaani ikuisesti. Suhteellisen seesteinen odotus oli muuttunut loputtomaksi, ahdistavaksi piinaksi.

Menimme mieheni sekä äitini kanssa sairaalaan synnytyksen käynnistämistä varten 2.2.2015 aikaisin aamulla. Pää oli aivan sekaisin, unta olin saanut arviolta kaksi tuntia. Jännitti niin kamalasti, että olin oksentaa. Nyt se tapahtuisi. Ei ollut vaihtoehtoja. Nyt se tapahtuisi, tavalla tai toisella. Olin henkisesti varautunut pitkään käynnistämiseen, loputtomaan odotteluun ja helvetilliseen synnytyskokemukseen. Positiivista ajattelua ennen kaikkea...

Päästyäni tutkimushuoneeseen kauhun sekaisin tuntein synnytyslääkäri totesi, että ”olet 1,5 senttiä auki, saan puhkaistua kalvot!” Koin helpotusta. Olin luullut, ettei kalvoja voi puhkaista kun on niin vähän auennut, joten yllätyin. Toimenpide oli kivuton, vaikka tunne oli toki hieman kummallinen kun lapsivettä lorahteli yhtäkkiä joka puolelle ja lapsen päähän asetettu anturi roikkui hassusti reittäni vasten.

              

Olimme odotelleet synnytyksen käynnistymistä jo useamman tunnin, kunnes kätilö ehdotti akupunktiota. Suostuin, ja sain piikkejä päähäni, kämmeniin ja jalkoihin. En tiedä olisiko niiden kuulunut sattua, mutta en voinut liikauttaa lihastakaan, sillä ne tekivät niin kipeää. Mutta se ei haitannut, jos se vain käynnistäisi synnytyksen. Piikkejä pidettiin noin kaksikymmentä minuuttia ja reilu tunti siitä alkoi tapahtua! Supistukset alkoivat suhteellisen voimakkaina ja tulivat heti 2-3 minuutin välein. Olin sen verran väsynyt ja kipeä, etten kyennyt miettimään eri asentoja tai lantion keinutuksia (niin kuin olin suunnitellut…). Makasin vain pitkälläni ja keskityin hengittämään supistusten tullessa, pitämään itseni mahdollisimman rentona. Puristin mieheni kättä jokaisella supistuksella ja aika nopeasti ääntelyni muuttui kummalliseksi ulinaksi…

Anelin epiduraalia kun oli mennyt vain parisen tuntia, sillä minulle oli sanottu, että sen voi saada nykyään jo ollessa vain muutaman sentin auki. En sitä kuitenkaan saanut. Kätilö oli kai epävarma synnytykseni käynnistymisestä ulinastani huolimatta, tai sitten heillä oli kamala kiire - vaikeroivia synnyttäjiä tuntui olevan talo täynnä. Kätilön vuoro vaihtui onneksi pian ja pidin uudesta kätilöstä enemmän kuin edellisestä. Hän kuunteli ja puhui minulle reippaan selkeästi, mukavalla äänensävyllä. Hän ehdotti kipulääkkeeksi jotakin olisiko ollut oxynormia, joka sitten pistettiin pakaraani. Se vei minut suloiseen horteeseen. Olin kyllä tajuissani, mutta rentoutuneempi ja supistukset olivat helpompi ottaa vastaan. Taisin jopa hiukan nukahdella supistusten välissä. En saanut tästä lääkkeestä pahoinvointiakaan, joten voin suositella sitä!

Päästyäni synnytyssaliin olin jo useamman sentin auki. Olin joutunut olemaan odotushuoneessa todella pitkään. Kävely odotushuoneesta synnytyssaliin jännitti, sillä supistusten vastaanottaminen seisaalta tuntui kauhealta, joten pistin kinttuihin vauhtia (olin varmasti hehkeä näky...). Kömmin mieheni avustuksella takaisin pitkäkseni. Oli jotenkin turvallisempi olo pedissä, pystyin keskittymään paremmin hengittämiseen. Tässä vaiheessa supistukset olivat todella voimakkaita. Mieheni tuki oli äärimmäisen tärkeä. Hän oli aivan loistava tukihenkilö! Hän tsemppasi ja tuki ajoittain tärisevää kehoani. Rakastuin häneen ihan uudella tavalla. Se, että kuulin hänen äänensä ja tunsin hänen kehonsa lähelläni, oli kaikista suurin apu koko synnytykseni aikana. Myös äitini läsnäolo auttoi paljon, varsinkin synnytyksen alussa, kun kykenin vielä jonkun aikaa hymähdellä hänen vitseilleen. Hänen tyypilliset, hauskat letkautuksensa rentouttivat tunnelmaa.

Viimein sain kauan odotetun epiduraalin. ”Nyt se taivas tulisi”, minä ajattelin, niin kuin monet olivat epiduraalista sanoneet. Mutta sitä ei sitten tullutkaan… voisin ehkä sanoa, että hiukan alavatsan kohdalta pahin terä lieveni, mutta kyllä minä siihen malliin ulisin, että taivas oli siitä kaukana. Nopeasti ääntelyni oli aivan luonnostaan muuttunut jonkinlaiseksi ”rähinäksi” ja huomasin alkavani äkistää. Kätilö kysyi tuntuuko siltä, että tulisi tosi iso kakka, mutta vastasin, että ”eikun silleen työnnättää.” Minulla ei siis ollut ulostamisen tunnetta niin kuin monet sanovat. Tuntui, että kehoni alkoi vain ponnistamaan, enkä voinut estää sitä. Kätilö tarkasti tilanteen ja olin kuin olinkin täydet 10 senttiä auki! Jippii! Asetuin selinmakuulleni ja ponnistin supistuksen tullessa alkuun aika varovasti. Kätilö kannusti ponnistamaan kovemmin ja niin tein. Vei jonkin aikaa, kunnes rohkenin ponnistaa oikein kunnolla. Ponnistamiseni oli hyvin hikistä ja kovaa hommaa. Eikä ihme, että jossain vaiheessa anelin imukuppia, sillä kaiken kaikkiaan ponnistin 1,5 tuntia – vaikka se ei niin pitkältä kuitenkaan tuntunut. Loppusuoralla sain vähän oksitosiinia, sillä supistusten väli alkoi olla liian pitkä. Hommaan tuli taas vähän vauhtia ja kätilö komensi, että ”nyt Katja et luovuta! Et varmasti luovuta! Ponnista ponnista!” Ja sieltä se pikku tyllerö viimein putkahti käsi poskella maailmaan! Kun pieni ihmeeni aseteltiin rinnalleni puhelin sille jotakin kaikkeni antaneena, helpottuneena ja onnellisena. Nyt se oli ohi. Minä tein sen!!! Minä synnytin!! Ihan oikean ihmisen!!

Synnytyksen jälkeen annoin synnytyskokemukselleni arvosanaksi seitsemän, joten aika hyvä kokemus siitä jäi eikä traumoja jäänyt.

Synnytykseni huonoimmat puolet olivat:

- synnytys ei käynnistynyt luonnollisesti

- tiheät ja kovat supistukset heti alusta alkaen

- en päässyt synnytyssaliin aiemmin ja saanut kokeilla ilokaasua

- epiduraali ei helpottanut kipuja odotetusti

- ponnistuksen pitkä kesto ja tyttö syntyi käsi poskellaan

- tikkien ompelu sattui ihan …sti! (Tosin ei kestänyt kauaa).

Positiiviseksi mieleen jäi:

- tunne, että vaikka sattuu, tämä on luonnollista kipua

- synnytyksen kesto, joka oli alle 10 tuntia niin kuin olin toivonut (tarkalleen 9h50min)

- en mennyt paniikkiin missään vaiheessa kovista kivuista huolimatta

- kykenin hengittämään jotenkuten oikeaoppisesti melkein viimeisiin supistuksiin saakka

- ihana kätilö

- sain ponnistettua tyttöni ulos (vaikka tulikin käsi poskella)

- en oksentanut tai ollut hirveän pahoinvoiva

- ponnistaminen ei ollut kauheaa vaikka olikin rankkaa fyysisesti. Se oli minulle paljon helpompi kestää, kuin supistukset ja oikeastaan aika kivutonta. Olisiko epiduraalista ollut tässä kohtaa apua…?

- en revennyt pahasti

- pääsin omin avuin suihkuun (vaikka huimasikin jonkin verran)

- SELVISIN ja pystyin siihen, mihin en ollut uskonut pystyväni!! Voittaja fiilis ja ihana hormoonihumala (hips!): kaikki oli niin ihanaa ja kaunista :)!

Joten synnytys yllätti minut enemmän positiivisesti kuin negatiivisesti, vaikka pelkäsin pahempaa. Jos sinulla lähestyy synnytys ja olet peloissasi, haluan rohkaista sinua. Luota siihen, että luonto hoitaa homman. Sinä pystyt siihen! Jos et muista mitään muuta, muista hengittää – älä pidätä hengitystäsi supistusten tullessa. Minua auttoi paljon se, että sain puristaa mieheni kättä jokaisella supistuksella (kivun tullessa tavallaan siirsin luonnollisen reaktion jännittää alavatsaa puristaessani mieheni kättä ja näin oli helpompi rentouttaa vatsan alue). Etene ajatuksissasi supistus kerrallaan. Muista myös, että supistusten välissä tulee tauko (vaikka olisikin vain 2min) jolloin voit hengähtää ja supistuksen pahin terä menee pian ohi. Myöskään tämä kipu ei ole vaarallista, se on luonnollista ja auttaa lastasi syntymään. Sinulla on osaava henkilökunta ympärilläsi ja sinua varten, et ole yksin. Selviät kyllä ja saat mitä arvokkaimman palkinnon :)!

Vinkki! Minua rauhoitti se, että tein etukäteen perusteellisen synnytystoivelistan joka jätettiin synnytyssairaalaan (jorviin). Henkilökunnalla oli näin ollen tiedossa pelkoni ja kaikki toiveeni.

 <a href="http://www.bloglovin.com/blog/14465135/?claim=x54vw9cc8ge">Follow my blog with Bloglovin</a>

Minustako äiti?

Minusta ei pitänyt tulla äitiä. Ikinä. Olin vannonut teininä, etten koskaan tulisi synnyttämään. Se oli mielestäni jotakin sairaalloista, brutaalia, alien touhua. Siis mahdotonta – minulle. En muutenkaan ollut kovin lapsirakas. En minä tiennyt miten olla lasten kanssa. Ajattelin, etten minä osaisi olla äiti. Siihen tarvittiin joku supergeeni jota minulla ei ollut. Kaiken lisäksi tuntui lähes mahdottomalta uskoa, että joku pieni ihminen, kutsuisi minua äidikseen.

Mieheni halusi lapsia. Hän ei koskaan painostanut minua asian suhteen, mutta mainitsi haaveestaan silloin tällöin sanoen: ”eikö olisi kiva jos… hänellä olisi varmasti sinun silmäsi… olisihan se nyt aika ihanaa jos…”. Olimme olleet jo kolmatta vuotta naimisissa ja aloin huolestua, koska minulla ei edelleenkään ollut vauvakuumetta. En halunnut olla esteenä mieheni unelmalle saada lapsia, mutta en myöskään halunnut tehdä lasta vain jonkun toisen takia - halusin haluta sitä itsekin. Se olisi oikein miestäni ja myös lastani kohtaan.

Myöhemmin näin todella todellisen unen pienestä kiharatukkaisesta tytöstä jota kohtaan tunsin sellaista rakkautta, mitä on vaikea kuvailla. Olisin tehnyt mitä vain tuon pienen ihmisen puolesta. Unen jälkeen ymmärsin miksi nainen on valmis kantamaan lasta mahassaan 9 kuukautta ja kestämään sen kaiken mitä raskaus, synnytys, valvomiset ja kaikki muu hänelle maksaa. Se oli se rakkaus. Se olisi se voima, jolla kaikesta selvittäisiin. Kysyin itseltäni: ”miettisitkö joskus vanhempana miltäköhän minun lapseni näyttäisi nyt, miltä se kuulostaisi ja miltä tuntuisi syleillä häntä? Katuisitko, ettet halunnut häntä vain sen takia, että pelkäsit sen tuomia haasteita?”

Päätin olla rohkea ja hyppäsin kohti pelkojani, sillä vastaukseni kysymyksiini oli ”kyllä”. Ja onneksi uskalsin. Matka äidiksi on ollut haastava, mutta se kaikki on ollut sen arvoista - ihan oikeasti. Minulla on maailman ihanin ja kaunein keiju-tyttö! Olen etuoikeutettu saadessani olla hänen lökäpöksyinen tötterötukkainen äitinsä.

Jatkuu pian synnytyskertomuksella!

------------------------------------------------------------------------------------------------

I was not supposed to be a mum. Ever. When I was a teenager I swore, that I would never give birth. In my opinion it was something very sick, brutal, alien like kind of thing. Impossible - for me. Moreover I wasn´t a very "I love kids type of  person". I didn´t know how to be with children. I thought that I´m not able to be a mum. There has to be some supergene, that I  just don´t have. Besides it felt almost impossible to believe, that some little human would call me mum.
 

My husband wanted to have children. He never put pressure on me though, but mentioned once in a while about his longing saying: "wouldn´t it be nice if... she would surely have your eyes... wouldn´t it be quite lovely if...". We had been married for three years when I started to get worried, because I still didn´t have any "baby fever". I didn´t want to be a hinder for my husband´s dream to have a child, but I also didn´t want to have a child just for someone else´s sake - I wanted to want it myself. That would be right by my husband and also for the child.
 

Later I saw a very real and vivid dream about a little girl with brown, curly hair and I felt such love towards her, that is hard to describe. I would do anything for that little girl. After that dream I understood, why the woman is ready to carry the baby in her womb for nine months and to cope with the whole pregnancy, giving birth, staying awake at night and everything else it costs her. It was the love. That would be the power to carry through everything. I asked myself: "When you´ll be much older, would you think what would my child look like now, what would she or he sound like and what would it feel like to hold her or him in my arms? Would you regret, that you didn´t want her or him only because you were too afraid of the challenges that it would bring?"
 

I decided to be brave and jump towards my fears, cause´ the answer to my questions was "yes"! And happily I did have the courage. The journey to motherhood has been challenging, but it has all been worth it - for real. I have the most wonderful and beautiful fairy-girl! I´m privileged to be her mum with bagging trousers and my bun hairdo.
 

To be continued with the story of my labour!